Vähän fiiliksiä viimepäiviltä. Viikon alussa valtakunnassa vallitsi jäätävän paksu sumupeite. Jostain syystä sumussa on jotain vaarallista. Se ei oo rauhoittavaa niinkuin sade, koska sateen kuulee ja sen haistaa ( absurdia en haista mitään paitsi syaniidin ). Sumun keskelle ei voi joutua, koska silloin voi eksyä. Sen keskellä ei kuule, näe tai haista mitään. Ehkä sumu oli syystä kumartuneena paikkansa ylle ( leikitään vähä aikaan ettei olla niin piinkovia realisteja ja faktannälkäisiä ). Mä en nähnyt ikkunoista muuta kuin valkoista sumua. Fiilis oli vähän niin kuin siina usva leffassa, henkeä pidätellen ootettiin että milloin ne jättimäiset kuoriaiset ilmestyy rumat naamat nälästä vääntyillen kotipihalle.
Mulla on vähän omia ongelmia nyt hengailemassa horisontissa; olin tyhmä ja luulin, että mun kapasiteetti riittää hakemaan moneen eri kouluun. Aika kuitenkin puuttui peliin, kaksi ahjoa onkin päällekkäin
Tänään kuitenkin paistoi aurinko, oli niin lämmin. Olo oli kuin uinuvassa grillissä kekäleellä. Meitsi raidas tiikerin kanssa pitkin hiekkateitä ja nautin joka hetkestä. Olin tyhmä ja valitsin tien mikä vei mun siskon kotipihaan. Vannon että 90 % musta halus mennä ja koputtaa oveen, mutta se tyhmä ja raukkamainen kymppi vastusteli niin kovaa. Syytän Temmua, se veti niin kovaa etten ehtiny huomaamaan sun kotia ja pihaa, kunnes se vilahti ohitse. Totuus on, että seisoin sun pihan vieressä muutaman minuutin verran. Kelailin muistojen vh-ässiä ja parhaita hetkiä. Vittu, mua hävettää. Mä keksin kyllä keinon siihen, että miten me saadaan meijän yhteys toimimaan. Musta tuntuu, että asut valtameren takana, vaikka välimatkaa onkin alle kilometri.
Ahdistaa ja helpottaa. Ärsyttää silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti