Ylppärijuhlat tuli ja meni yhtä nopeesti. Sitä vihaan eniten varhaisaikuisuudessa: kaikki menee ohi niin äkkiä. Ensin heräät 07:00 hommailemaan jotain, sitten huomaatkin että kello on jo 23:12 yöllä. Mihin se kaikki aika oikee livahti ? Mitä vittua tein koko päivän. Miksi kaikki häviää niin äkkiä ja helposti.
Hyvät naiset ja herrat; oon kausieläjä. Mun fiilis mua ja elämää kohtaan vaihtelee; joskus oon neutraali, ja sitten kaikki muuttuukin päinvastaseks. Tällähetkellä kaikki on päinvastasta.
Tää on omistettu muutamalle ihmiselle ( vaikka tää näyttää olevan vain yhdelle, tää on monelle ), jotka tuskin tätä koskaan lukee. Jos lukee, good for you.
Oon vihanen siitä, että menetin sut. Luulin että pitelin sun ranteesta kiinni niin lujaa, että muistaisin pitää sut tallessa. Luulin kuitenkin väärin. Uppouduin liikaa uutuudenviehätykseen, ja siihen miten makeeta pintaliitäjän elämä on. Nyt kun oot jo mennyt, kadun kaikkea tekemättä jättämääni. Tiedän, että muodon vuoksi olet väleissä mun kanssa. En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Haluisin vaan sanoa sulle kuinka kova ikävä mulla on sua, kuinka vitusti "kärsin" ku en tiiä miten sulla menee. Kuulen vaan epämääräsiä juttuja ja teen päätelmiä.
Oon surullinen, etten osaa olla sulle ystävä. Eihän ketään voi pakottaa olemaan väleissä, varsinkaan yksipuolisesti. Tää kuulostaa siltä että syyllistäisin sua, sitä en kuitenkaan tee. Haluun sun vaan tietävän - että oon täällä - vaikka sä et mua tarviiskaan kun kerran tai kaks vuosikymmenessä. Oon enemmän kuin mielelläni kertakäyttöhaarukkas.
Pelkäsin sitä päivää, että teet mulle niinkuin teit toiselle kaverilles: lähet pois, koska et "halua" enää olla kaveri tai oot sitä vaan nimellisesti. Se oli kyllä oikein mulle, koska nyt tiedän miltä siitä toisesta kaverista tuntu - surulliselta.
Vielä viimenen ennenku sammun kokonaan ( älkää huoliko, mua väsyttää oikeesti vaan helvetisti ja haluun nukkua ..... ): Oon kiitollinen ettet luovuttanut. Tiedän että en oo mikään parhain tai helpoin tyyppi. Onnistuin kaivaa susta ulos sellasia puolia, mitä sussa ei varmaan koskaan ollutkaan. Kaikesta huolimatta oot yrittänyt. Oon varma että vielä joskus oot ylpee musta ja tunnet samoin kuin mä.
Lukion loppuminen musertaa mua kulma kerrallaa. Tuntuu siltä kun makaisin oottamassa hidasta tiejyrää: loppu on väistämätön ja vitun kivulias. Näiltä tunteilta en pääse kiemurtelemaan karkuun. En vaan tiiä oonko valmis katselemaan niitä silmästä silmään, aurinkolasit ei suojaa mua siltä. Mun mielessä on liian paljon asioita, enkä tiiä jaksanko kaikkea, oon taas yksin. Samaistun liikaa batmaniin näissä tilanteissa, enkä osaa hakea apua. En tiiä kyllä haluanko hakeakkaan.
Muistan joskus kun olin murtumispisteessä ( ku oon alamäessä nii joku pieni juttu >> ei mehua kotona << voi ajaa mut hulluuden partaalle >> ei mehua = en syö mitään ja haluun nääntyä<< ) ja hain apua, tosin väärästä paikasta. Vastaanotto oli aika paska, ja päädyin pahempaan jamaan rikkoen samalla lupauksen jonka pidosta olin satavarma. Toisaalta oon kokemuksella viisaampi: ehkä hain apua väärältä tyypiltä, ei kaikki ihmiset osaa auttaa - täytyy löytää oikeat tyypit.
Yleensä on joku selkee syy miks asiat menee alamäkeen ( erakkoelämä, riitely... ), yleensä oon kyvykäs pääsee yli asioista itsekin. Musta vaan tuntuu nyt etten yksinkertasesti jaksa, vaikka koitan painaa tästä paskasesta fiiliksestä yli.
Nyt mun on pakko nukkua, koska en jaksa enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti