Kuvat on kaikki mun omistuksessa, eli äläkää viekö. Kuvat pitäis saada klikkaamal isommiksi ja hoverilla saatte lisätietoja kuvista. Enjoi my homies.
Kute kuvasta näkee, nelijalkanen saatana lepakkokorvilla varustettuna. Ollu mun aisapari sitte viimevuoden syyskuun lopun ja toivon ettei koskaan tarvitse erota. Remuksi kutsutaan, mutta sutkilla on monta nimeä:
remmu, temmu, teemu, pemmu, peemu, pepul, ketku, peeveli, nolo, rotta, bät, piski, roikale, korsto, rontti, tömmö.
Remu tuli meille oikeestaa aika sattumalta. Mun vanhemmat oli aikoja sitte sanonu, että meille ei tuu toista koiraa ( tradition mukaan meil on aina ollu 2 koiraa talossa ) eikä varsinkaan mitää "vitun minihurttaa". Rupesin kuitenki rottaemona googlailemaan koiria ja sieltähän apulan palstoilta tää alienvauva löyty ( forreal ne pennut niissä kuvissa näytti vitun isosilmäsiltä sheideiltä alieneilta ).
Pentue mistä temmu tuli oli vahinkopentue: ronskimman puoleinen minipinseri oli päättäny kosiskella ranskis daamiaan, saaden aikaan sitten 9päisen pentueen. Vaikka muksut oli vahinkoja oli niillä silti hintaa 550 euroa. Ensin mun piti maksaa summasta puolet, koska Remuhan on mun koira, mutta nähtyään nää vinkuvat rotan kokoset minihumanoidit - mun vanhempien sydämet suli.
Käytii mutkat Lontoon maassa ja sitte lähettii kiireen vilkkaa hakemaan vauvaa himaan. Myöhemmin selvis että pennut myytiin alle sen iän millon koiranpennut saa luovuttaa, jonka lopputuloksena Remu ei meinannu sopeutua meille. Loppuhyvin ja kaikkihyvin lopuksi. Remu alko tulla toimeen meijän toisen koiran kanssa ja sen karaktääri pääs jylläämään vapaasti
Onnettomuuksilta ei kyllä olla vältytty. Remu on koirana aika tyypilline käppänä: se tunkee turpansa joka reikään ja sittenku se saa hyppyä niin kristus sitä fuulaamisen ja kirkumisen määrää. Aikasemmin jos asiat ei menny Remun mielen mukana se rupes kirkumaa ku perkele, siihen tyyliin että joku ois heittäny happoa sen päälle. Onneks oon nii vitun neuvokas ( pliis huomaa sarkasmi ) et mammana erotan jo et millon kyse on hädästä ja millon se vaan kotkotelee omiaan. Muutaman kerran se on kyllä oikeesti satuttanu ittensä ( meidän toinen koira puri sitä, koska törppö koitti syyä sen safkat ). Hassua, mutta mun vanhemmat ei eka kertonu siitä asiasta mulle mitää, ennen ku soitin ja ihmettelin että missä vitussa mun koira oikeen on.
Remu on alusta asti ollu tosi ihmiskeskeinen, vähän pelokas, mutta se tykkää älyttömästi kun jengiä hyörii sen ympärillä. Tästä päästäänkin siihen että sitä vaivaa hysterianlainen yksinjäämisen pelko. Vaikka me ollaan sitä siedätyshoidettu yksinololla aika kauan, se vieläkin jää itkemää ku joku perkeleen vauva sen aitaukseen kun sen tarvii olla yksin.
Toisaalta, vaikka Remu tykkää ihmisistä, se myös inhoo niitä. Varsinki vieraita. Se ei vihaa mitään muuta niin paljon ku sitä ku joku naapurin Martta Von Matami ryppysillä käsillää koittaa tulla hivelemään sitä. Tapahtumaa seuraa a) saatanallista räksytystä b) surullista ulinaa tai yleisin vaihtoehto eli c) get the fuck outta here. Eläimiin se suhtautuu paremmin, se ei oo ihan niin hyökkäävä, epävarma kuitenkin.
Sutki on perhekeskeinen, kuten lemmikit yleensä. Ainoo vaan että se ei tunnu kunnioittavan ketään. Sillä ei oo minkäänlaista itsesuojeluvaistoa meitä, sen isäntiä, kohtaan. Jos sille huutaa tai nakkelee sitä tavaroilla se vaan istuu paikoillaan näin: :I bitch give me a break, ja poistuu paikalta.
Vaikka toi rotta onkin vähän tommonen koirien Whitney Houston slash Rihanna ( tekee mitä sattuu vaikka sattuu vittu ) on se silti raivokas vahtikoira. Esimerkiks jos jätän mun huoneen oven auki ( ja maassa sattuu olemaan pehmeä makuualusta ) se yleensä tuleee tänne nukkumaan ja vahtimaan. SE myös säännöllisesti ( kuulen nyttenki ku sen pienet tassut tepsuttelee tuolla jossai keittiö/olkkarissa ) tsekkailemassa meininkejä ettei Ronjaqua Ryövärintyttashiat oo voroilemassa.
Remu on luonteeltaan vitun pirullinen. Se ensin saattaa totella iha muitta mutkitta kaikkia käskyjä, mut sit yhtäkkiä siihe iskeytyy helvetillinen pentukohtaus aka se rupee laukkaamaan ympäri maita eikä suostu pysähtymään. Tai sitten kun se ärsyttää tota vanhempaa koiraa. Se ärsyttää sitä toista niin kauan kunnes se hermostuu ja on sillee "crunch time motherf*cker". Sitten Remu heittäytyy alistusasentoon anelemaan armoa ja on korvat niin etelää päin. Samaa se tekee ihmisten kanssa. Ensin se riehuu, sittenkun sitä ojentaa nii äkkiä perse edellä lattiaan ja nyyhkimään.
Remun ollessa mun eka oma koira, tottakai mua huolettaa miten se sitten viimeisen päälle oikee turns out. Tietenkin haluisin että saisin koulutettua siitä semmosen tottelevaisen, mutku mulla on aika vitun vajavaiset taidot koirankoulutuksesta, vaikka elikoiden ympärillä koko pienen elämäni oonki pyöriny. Tottakai saan apua vanhemmilta, mutta ois kiva oppia itse myöskin. Pelottavinta on se että oon vastuussa Remusta ( no en nyt koska en pääse liikkumaan sen kanssa polven kanssa niin paljoa ). Se on mun tehtävä varmistaa että se syö, juo, nukkuu ja ulkoilee - ja tietenkin oppii elukoiden tavoille ettei se oo mikää räyhä rissanen.
Tästä päästäänkin mun kauhuskenaarioihin. Mitä jos en osaa opettaa Remulle mitään tapoja ? Mitä jos sen kanssa ulosmeno onki yhtä helvettiä, koska se pelkää kaikkea ? Mitä jos joku toinen koira käy sen kimppuun, se on niin pieni ettei se selvii siitä. Mitä jos se häviää koirapuistosta ? Mitä jos en pysty suojelemaan sitä jos joku käy sen kimppuun ? Mitä jos se jää auton alle ? Miten selviän Remun jälkeen ? Nää on kaikki vitun ahdistavia kysymyksiä, mitkä mieluusti jyrään syrjään. Tiedän kuitenki että pelkästään se rakkaus koiraa kohtaan ei riitä - ei se opi tavoille vaikka sanoisin sille joka päivä että se on joskus mun päivien ainoo ilonlähde. Se tarvii kuria ja järjestystä, ihan omaksi turvakseen.
Oon ihmisenä semmonen että oon eläinrakas. Kaikki pienet nöpöttimet ja ulisevat rutut herättää mussa sympatiaa ja iloa. Näin en voi sietää jos joku kohtelee jotain elukkaa huonosti. Koitan välttää "väkivaltaa" elukoiden kanssa viimeseen asti, koska eihän eläimetkään käytä sitä perusteettomasti. Pelkällä psykologialla ja elukan tuntemuksella pärjää. Mun sydän ei vaan kestä sitä kun mun faija ja veli ojentaa Remua silleen vanhan koulukunnan mukaan ( kanniskellaan koiraa niskasta, heitetään pimeään vessaan, läpsitään etc. ), vaikka ne onkin muka tilannekohtasia ja koira on tehnyt jotain väärää.
Yleensä se miks Remu ( tai olkoot mikä tahansa koira ) tekee jotain pahaa on kaikessa yksinkertaisuudessaa se, että se hakee huomiota. Se on niin vitun kyllästyny siihen että katot jotain vitun ruutua missä liikkuu kuvia. Koira osottaa sulle huomiota kiehnäämällä sussa tai vaikka nuolemalla varpaita, mutta kuitenki häädät sen siitä vittuun. Koira rupeaa jyrsimään jotai tielle jääviä tavaroita, mistä suutut vitusti. Sitten ojennat koiraa väkivallalla. Keissihän on se, että vaikka koira oiskin vallankaipuinen, se silti välittää laumastaan eli musta ja mun perheestään. Se ymmärtää milloin se tekee väärin, mutta mikään lyönti tai potku ei oo niin väkevä että se sais sen lopettamaan sun huomion hakemista. Mulla meni jonkun aikaa tajuta se etten mä saa Remun luottamusta ja kunnioitusta sillä että heittelen sitä sen vinkulelulla kun se on tehny jotain väärää. En vielä tiedä mitä keinoja käyttäisin, mutta en aijo luovuttaa.
Lyhyestä virsi kaunis: väistämättä vertaan Remun hankintaa lapsen saantiin, se on aika unohtumatonta. Se vituttaa joskus äärimilleen, mutta oot kuitenkin ilonen kun sait sen. En pysty kuvittelemaan mun elämää enää ilman tota hörökorvasta kynäpuimuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti